Sunnuntai oli sovittu Laurin kotiutuspäiväksi sairaalasta. Menimme Helenan kanssa jo kymmeneksi, sillä hoitajat halusivat vielä ohjata minua avanteen pussin kiinnityksessä. Ovat varmaan ohjanneet lukuisia kertoja, osasivat huomioida sellaiset asiat, joissa minulla oli epäselvyyttä. Hikihän se tuli toimessa. Kiertävä lääkärikin tuli katsomaan Lauria ja sanoi että ei muuta kun kotiin vain. Teki havainnot muutaman kysymyksen avulla. Oli jo aikaisemmin kutsunut Lauria ja vierustoveria teräsvaareiksi.

     Lääkärin mukana kulki sinisilmäinen hoitaja,( olikohan piilolinssit, kun olivat tosi vaaleansiniset) Hoitaja palasi takaisin ja Lauri kysyi että tuliko uusia lääkkeitä vai jatketaanko samalla lääkityksellä. Hoitaja sanoi että vanhalla lääkityksellä mennään. Lauri siinä mainitsi että naapuri sai napapiikit kotilääkkeiksi. Hoitaja kohotti hartioitaan ja esitelmöi, että jokainen potilas on oma yksilönsä, eikä suinkaan käytetä samanlaista lääkitystä kaikille. Ihmeteltiin kuinka Januviaa, sokerilääkettä oli annettu kaksi tablettia päivässä. Hoitaja kysyi meilta; miksi oli annettu? Sanoin että sokeriarvot olivat olleet korkeita. Hän poistui paikalta, mutta palasi hetken kuluttua kertoen, että lääkäri olikin kirjoittanut napapiikit kymmeneksi päiväksi. Kysyi olenko koskaan käyttänyt piikkihoitoa? Eihän minun ole koskaan tarvinnut sellaisia välineitä käsitellä. Hän toi kuitenkin suolavesipiikin jolla sain opetella pistämistä.  Hän antoi yhden annoksen mukaan, eli eilenaamuksi, sillä apteekki meillä on 20km päässä, joten sain laittaa heti aamulla napapiikin.

    Helena toimi erinomaisena toipilaankuljettajana, kotimatka oli turvallinen. Lauri kipusi illalla, Idolssit katsottuaan nukkumaan omaan sänkyynsä.

    Tänään aamulla kolmas napapiikki onnistui jo hyvin.