Sain eilen luettua  DON DeLillon kirjan Putoava mies, kirja kortoo New Yorkikilaisista terrori-iskuista selvinneistä henkilöistä. Hajanaisesta perheestä, hajanaisesta yhteiskunnasta. Hän kuvasi tämän päivän irrallisuuden ihmisten toiminnan kautta. Elämä tuntui olevan kaaoksessa,ennen iskua, ja etenkin sen jälkeen.  

      Isoäidin rakastaja oli hankkinut perheelle Giorgio Morandin teoksia,joista haettiin arkeen vakautta ja rauhaa. Isoäidin suhde oli kestänyt kaksikymmentä vuotta, mutta hän ei tiennyt miehen sukunimeä, eikä etunimikään ollut oikea. Ne asiat olivat aivan toisarvoisia. Lianne, perheen äiti, kävi Metropolitan museossa rauhoittumassa, voi istuskella tuntikausia Morandin asetelmien edessä. kooten itseään, tutkien teoksista huokuvaa värien rauhaa, syvyyttä ja valon voimaa. Teoksiin on kuvattu pölyisiä  pulloja, kannuja, keksitölkkejä, sommitelmat ovat hyvin kurinalaisia. sukkeroivia, sanoma syöpyy syvälle aivoihin. 

      Morandin teosten voimaan saimme tutustua Sara Hildenin museoon järjästetyssä näyttelyssä 1988. Näyttely oli laaja otos taitelijan tuotannosta. Katselimme hämmästynäänä näitä yksinkertaisilta vaikkutavia teoksia, kuitenkin riittävästi että sanoma porautui aivoihin. Ensivaikutelma oli hämmentävä ja vähän torjuva, ja kun Tampereen Taidemuseossa oli samaan aikaan esillä laaja näyttely suomalaista vanhempaa taidetta, menimme katsomaan sitäkin. Tämä on tuttua, maisemat avaria, täällä voi hengittää, huokailimme huojentuneena.

        Illansuussa kotiin tultua aloimme käydä läpi näyttelyissä koettuja, ihmettelimme kuinka yhtään suomalaista teosta ei ollut jäänyt mielensopukoille, ainoastaan Morandin teokset vyöryivät alitajuntaan. Onneksi olin ostanut näyttelykirjan jonka kautta pystyn palauttamaan mieleen nähtyjä teoksia ja niiden maagista tunnelmaa.

      DON De Lillon kirjaa lukiessa ymmärsin, mitä nykypäivän New Yorkilaiset hakevat ja saavat kohdattuaan Morandin taiteen.