Jokaisen luetun kirjan myötä avartuu tämä rajoittunut maailmankuva. Sain luettua kirjan nimelta Pionin rakkaus, tekijän nimeä en juuri nyt muista. Kuitenkin se kirja perustuu vanhaan kiinalaiseen  oopperaan nimeltä Pionipaviljonki . Kuvaa tietenkin nuorten kiinalaistyttöjen järjestettyjä avioliittoja, sen tuomia aivan hirvittäviä kohtaloita. Tytöt turvautuivat nykykielellä sanottuna anoreksiaan, siis lakkasivat syömästä, lopulta kuolivat ja heistä tuli haamumorsiamia ja jos oli hyvä kohtalo, pidettiin haamuhäät, jossa oljista valmistettu nukke esitti morsianta. Tämän jälkeen morsiamen nimi voitiin kirjoittaa muistokiveen ja heidän harhaileva sielunsa pääsi lepoon ja lakkasi kummittelemasta.

    Kirjassa kuvattiin Ming dynastian tuhoutuminen ja Mantsujen valtakauden aloittava raaka sota. Sen raakuus oli kuvattu niin yksityiskohtaisesti, että suosiolla hyppäsin niiden tilanteiden yli. Annoin itselleni armon suojautua satojen vuosien takaiselta tuskalta. Tämän sodan kuvauksen jälkeen tuntuu Maon pitkän marssin tapahtumat  vain uudelleenkoulutukselta.

    Niinhän ne kulttuurit elävät aikansa, kuitenkin tätä oopperaa on esitetty satoja vuosia, naisten kirjoittamina tarinoina, kohtaloita ajan kuvauksina. Tämän oopperan tuotantoon oli ollut vaikea saada esityslupaa nyky Kiinasta.

    Minulle jäi Peking´ in oopperasta mieleen koristeelliset puvut, taitava akropatia ja pölyinen tanner. Oopperan sanoma ei puhutellut.