Sepä se, mitä miltäkin matkalta on jäänyt hataraan päähän. Vuosiluvut ei tietenkään, nehän täässä pitkässä juoksussa ovat muodustuneet jotenkin kokonaiseksi eletyksi elämäksi. Valokuvista ja kohteista ostetuista korteista voi muodostaa jonkinlaisia aikakäsityksiä.

         Ajatellessani Pariisin matkaa, nousee mieleen kuva, jossa Laurin kanssa seisomme katuristeyksessä, josta erkanee viisi katunäkymää, joista meidän täytyisi löytää se, jota pitkin pääsisimme majapaikkaamme. Kartta kädessä tutkimme katunäkymiä, katselemme tulosuuntaa, arvioimme mikä olisi meille oikea suunta. Siinä olimme hiukan ymmällä, kun kulmassa olevasta bistrosta  vierellemme ilmaantuu hentonen iäkäs pariisitar. Hän on nähnyt pulmamme seuratessaan katunäkymiä. Haluaa nähdä karttamme, siitä hotellin paikan johon olemme matkalla. Muistan tämän tilanteen ja voin palautta mieleeni, kuinka kumarruin häntä kohti ja näytin paikan kartalta. Hän ojentaa kätensä ja näyttää kadun joka vie hotelliamme kohti. Kiitimme tietysti, mutta suomeksi ja elekielellä. Hän tuntui ymmärtävän senkin.

  Siitäkö jäi mieleen, että ainakin kiitos pitäisi oppia sanomaan ranskankielellä, niinpä ilmottauduimme kansalaisopiston ranskan kurssille, ja jatkoimme opiskelua viiden vuoden ajan. Ranskan lukusanoja on mukava käyttää lampaiden sijasta nukkumattia odotellessa.  Jos joku kuiskaa korvaan je t `aime , senkin ehkä ymmärtää. Nytpä naurattaa hyvin! Tästä ajasta on kulunut pari vuosikymmentä ja voi olla, että je t'aimekin on kirjoitettu väärin.

       Muistoja jäi myöskin museoista  ja Versailles`n  ja muista historiallisista linnoista, mutta parhaimpana muistona on hentoisen pariisittaren ystävällisyys.