Se on erikoisen kumma juttu, että nähdessään omassa puutarhassa mustan käärmeen, käy luonto heti primitiivireaktion puolelle. Ei ole aikaa katsella rauhassa onko mustalla kerällä ehkä keltaiset silmärenkaat ja minkälainen kuvionti on kerän selkäpuolella. Monta kertaa olen heti havainnoinnin jälkeen alkanut kirkua täyttä kurkkua, ja niinpä tänäänkin Lauri luuli että ampiaiset ovat käyneet päälle, ennenkuin sain suustani irtoamaan sanan käärme. Lauri hiipi varovasti lapion kanssa otuksen luokse, kuitenkin käärme pääsi luikahtamaan ison kuusen juurella olevan kuutioisen kivijärkäleen suojaan.

   Koko kesän olen kulkenut puutarhassa isot kumisaappaat jalassa ja varonut jokaista askelta. Naapurit ovat löytäneet käärmeitä halkopinoista, kukkapenkeistä ja monta otusta on saanut kohtalonsa auton pyörien alla.

    Isot metsähakkuut ja runsas rantarakentaminen lienee sekoittanut näiden olioiden asuinalueet ja uusien turvallisten asuinsijojen löytäminen tuntuu olevan käärmeille vaikeaa.

     Muistuu vielä mieleen isäni naurahdus, kun kuuli minun kirkuvan lapsuuden heinäpellolla:" kyllä kuuli ettei se ollut aprillia"