Aloitin eilen  perkaamaan uuden omenapuun juurrusta ja kuinka ollakaan, vähän rautakankea apuna käyttäen, huomasin juuriston läheisyydessä kivenmurikan, se antoi äänimerkin joka merkitsi, että kivi halusi tulla maanpinnalle. Rautakanki on oiva työväline kivien nostossa, mutta kuoppa joka syntyy, täytyy täyttää jollain saadakseen jotenkuten tasaista pihapiiriä. Sanomalehdet ovat olleet mainiota täytettä kivienkoloihin, mutta nyt huomasin nämä varmaan satavuotiaat höyhentyynyt aitan vintiltä, nehän ovat tätä samaa luontoa mitä me muutkin täällä olijat.  Kiven saaminen ylös olikin hieman suurempi urakka kuin aluksi ajattelin, Laurikin innostui tosissaan auttamaan, olihan kyseessä omenapuu jonka hän oli jalostanut perusrunkoon vanhalla talvilajikkeen oksalla. Tämä laji on meidän rantapuutarhassa, entisessä pellavapellossa, kasvanut jo vuosikymmeniä.  Niinpä halusimme tästä puusta uudemman version, vaikka vanhakin puu on jälleen täynnä satoa ja oksat tuettu haarukka kepeillä! Eräänä talvena tämä lajike säilyi talven yli ja muistan kuinka laitoin viimeisiä omenoita Vappuna perunasalaattiin.

     Mutta nämä höyhentyynyt, nyt jo kolme kappaletta kivenkolossa, maatuessaan ovat täyttä lannoitetta. Työmäärä joka on tehty, kunnes lokattuja höyheniä on saatu tarpeeksi yhden tyynyn täytteeksi, onkin jo aikamoinen. Muistan kuinka isäni toi lintusaalistaan isoäitini käsiteltäväksi. Anna Selina hallitsi kaikki nämä omavaraisuuteen liittyvät työt, joten hänen käsistään oli lähtöisin yksi näistä maahan pannuista höyhentyynyistä.