Tälläiällä joutuu aika-ajoin miettimään kadoksissa olleita sanoja. Nimet saa joskus palautettua mieleen aakkosluettelon avulla. Hehkilön kuva on selkeänä mielessä, mutta nimi on kadoksissa. Alkukirjaimen kohdalla alkaa ajatus pysähtyä, siinä hetken miettittyä nimi kokonaisuudessaan hahmottuu. Sehän tuntuu jo torjuntavoitolta! Naurattaa kun lukee edelläolevan.

     Sanotaan, että ihminen käyttää kaikkia tuntemiaan sanoja elamänsä aikana. Isälläni, joka eli 97 vuotiaaksi, jäi kirosanoiksi kutsutut sanat viimeisten elivuosien varalle. Me perheen jäsenet emme kuulleet isän käyttävän voimasanoja hänen voimiensa vuosina. Hänen luonteensa oli sopuisa ja käytöksensä vakaata ja rauhallista. Oman halunsa mukaan hän siirtyi palvelutaloon asumaan viimeiseksi vuosikymmenekseen. Hän sai niissä laitoksissa mieleistään hoitoa ja sellaista huolenpitoa, jota kukaan meistä perheenjäsenistä ei pystynyt tarjoamaan. Sisareni asuivat paikkakunnalla ja heidän kauttaan isä pystyi olemaan yhdeydessä entiseen elämäänsä. Sisareni kertoman mukaan, hänen ollessa isää tervehtimässä, hoitaja tuli kutsumaan isää seurakunnan järjästämään tilaisuuteen, oli isä juuri herättyään vielä väsyneenä,  huutanut hoitajalle; saatanan perkele, hain juuri kaksi kuormaa heiniä  Matojoelta ja vielä pitää kolmas kuorma hakea, viekööt vaikka helevittiin , niin minä en tule! Tottahan ymmärsivät että isä ei ollut vastaanottavaisin seurakunnan sanomalle. Sisareni oli alkanut työnnellä isää pyörätuolilla käytävällä, ja siitä se ajatus taas oli palautunut läsnäolevaan aikaan. Siihenpä ne isän käyttämät voimasanat taisivatkin tulla käytetyksi. Itseäni Antti pienenä poikana varoitti, kun olisin mielelläni vahvistanut puhettani; äiti ei saa kiroilla! Oli ehkä nelivuotias. Minullakin on siis voimasanoja varastossa tulevaa käyttöä varten, ei ehkä siinä määrin kuin isälläni oli!