Hyvistä perunoista keitin syksyisen herkkupuuron. Lapsuudessani sitä kutsuttiin pottupuuroksi, ja se olikin mainio ruoka, vaati vain rauhallisen keittämisen, eli ruisjaujoja täytyy kypsentää tunnin verran, että rukiin fytiini muuttuu ihmiselle passeliksi.

Siinä keitellessä nousikin mieleen hataria muistikuvia lapsuudesta. Jauhot puuroon vispilöitiin varpuvispilällä, nykyisen kierrevatkaimen sijaan. Paimenessa ollessa ei toki oltu joutilaina, vaan keväisin kuorittiin koivunvarpuja vispilöitä varten. Jotenkin hatarasti muistan kuinka näytin isoäidille riittääkö kuorimani varvut vispilää varten, eiväthän ne riittäneet, piti vaan kuoria lisää.

 Sodanaikaiset kaupunkilaiset evakot keittivät myöskin tätä pottupuuroa ja siitä muistan kipakan keskustelun. Jotkut keittivät puuron löysäksi ja toiset taas pitivät tanakammasta puurosta. Tätä tanakampaa puuroa sitten jäähtyneenä paistettiin ruskistetussa voissa ja sen paahtunut pohja olikin sitten taas oikeaa herkkua.

 Siinä on samoja makuja kuin karjalaisten perinnepiirakoissa, eihän sitä riisiä toki ollut jokaviikkoisiin piirakoihin.